Tauko, jotta jaksaa jatkaa

"Syötkö jotakin työpäivän aikana?"

Tästä kysymyksestä on tullut tänä syksynä työnohjauksissani yllättävän yleinen. Ja oikeastaan kysymys ei ole vain syömisestä. Se on kysymys siitä, pysähdymmekö me työpäivän aikana lainkaan.

Töissä on kiire.

Paljon tehtävää.

Paljon kohtaamisia.

Paljon ajateltavaa.

Lounas siirtyy. Tauko jää pitämättä. "Syön sitten myöhemmin." Nälkää ei ehkä edes huomaa, koska mieli on kiinni tekemisessä.

Tänään olin itse samassa tilanteessa. Ajattelin, että en nyt pysähdy lounaalle. Pidän tauon myöhemmin, kun olen saanut nämä asiat tehtyä. Mutta pysähdyin kuitenkin. Ja tapahtui jotain, mitä en ollut suunnitellut.

Kun istuin alas ja työpäivän vauhti hetkeksi pysähtyi, suru nousi pintaan. Aamupäivään oli mahtunut kohtaamisia. Tunteita. Ajatuksia. Pieniä ja suuria asioita. Kaikki ne olivat kulkeneet mukana, samalla kun olin jatkanut töitä. Nyt niille tuli tilaa. Istuin hetken suruni kanssa. Annoin myös muiden aamupäivän tunteiden tulla.

Söin rauhassa.

Olin.

Ja tajusin, että tämä lounas ei ollutkaan vain lounas.

Se oli palautumista.

Se oli tunteiden kohtaamista.

Se oli itseni äärelle pysähtymistä.

Sain purettua aika kasan tunteita, jotka olisivat muuten ehkä seuranneet minua loppupäivän. Lounaan jälkeen olo oli kevyempi. Työpäiväkin jatkui kevyempänä.

Ehkä me joskus ajattelemme tauon olevan jotain, minkä otamme vasta sitten, kun kaikki muu on tehty. Mutta entä jos asia onkin päinvastoin?

Entä jos pysähtyminen mahdollistaa sen, että jaksamme jatkaa?

Tauko ei ole pois työstä. Joskus tauko on juuri sitä, mitä tarvitsemme, jotta voimme olla työssämme paremmin läsnä – ja ennen kaikkea, jotta emme kadota itseämme työn alle.

Milloin sinä olet viimeksi pysähtynyt työpäivän aikana niin, että olet oikeasti ollut hetken itsesi äärellä?