Tarvitseeko lepo anstaita?
Tarvitseeko lepo ansaita? Voiko levätä kesken homman?
Me olemme aika kovia suorittamaan. Puskemme läpi harmaan kiven, sisulla. Levätään vasta haudassa. Vai kuinka se nyt menikään?
Tunnistan itsessäni vahvasti ajatuksen: levätään sitten, kun hommat on tehty. Ja siitä pois opettelu onkin ollut pidempi urakka. Olen saanut oppia, että tauon voi ottaa kesken kaiken. Silloinkin, kun kaikki ei ole valmista. Silloinkin, kun tekemistä vielä riittää. Kun keho ilmoittaa, että nyt tarvitaan hetki, sitä voi opetella kuuntelemaan.
Olen saanut opetella myös uudenlaista suhtautumista sisukkuuteen. Sisu ei tarkoita sitä, että ajaa itsensä loppuun. Se voi tarkoittaa sitkeyttä jatkaa, mutta samalla huolehtia omasta jaksamisestaan. Kykyä tehdä asiat loppuun – ja viisautta pysähtyä matkalla silloin, kun sitä tarvitaan.
Olen huomannut, että kun puristaa hampaitaan vähän vähemmän yhteen, on ylipäänsä mahdollista rentoutua hetkeksi. Tulen myös itseni kanssa paremmin toimeen, kun annan itselleni luvan hengähtää. Ja välillä jopa pysähdyn ihailemaan sitä, mitä olen jo saanut aikaan.
Kaiken ei tarvitse olla valmista, jotta voisi olla tyytyväinen. Saa olla keskeneräinen. Saa olla matkalla.
Usein suurimmat esteet muutokselle löytyvät omista asenteistamme ja opituista tavoistamme toimia. Siksi niitä on välillä hyvä haastaa. Voisiko tästä ajatella toisin? Voisiko kokeilla tehdä vähän eri tavalla?
Ja ehkä tärkeimpänä:
Mitä jos lepoa ei tarvitse ansaita? Mitä jos se kuuluu elämään myös silloin, kun kaikki on vielä kesken?