Kipu

Kipu. Välillä isompi ja välillä pienempi. Kuinka selviytyä töissä, kun kipu iskee?

Huomaan, että kipu saa minut aika lailla sulkeutumaan omaan sisäiseen maailmaani. Kipu vie huomion ja keskittymiskyvyn. Kipu vaikuttaa uniini. Herään öisin usein samaan uneen, jossa jokin iso ja kamala repii kehoani rikki. Olen hetkittäin pysähtynyt jonnekin sietämisen ja odottelun maailmaan.

Kesän aikana ystäviä tavatessa olen ollut paikalla mutta ajoittain en läsnä. Ystävät ovat timantteja. Ei ole tarvinnut piilotella ja olen saanut aikaa hengittää rauhassa kesken keskustelun ja palata taas takaisin juttuihin.

Töissä on pitänyt muistaa kalenteroida taukoja. Rentoutua ja kerätä voimia päivän aikana. Työt ovat onneksi sen verran mukaansatempaavia, että tasainen kipu jää taka-alalle. Vain kipupiikit katkaisevat ajatuksen, muistuttavat rentoutumisen tarpeesta.

Kivun yli oppii hymyilemään, sitä oppii piilottamaan ja sen kanssa pärjäämään. Kipu ei välttämättä näy muille. Mitä kaikkea me opimmekaan piilottamaan toisiltamme. Samalla kun kirjoitan tästä, pohdin voiko kertoa, että kannan kipua mukanani. Tekeekö tämä minusta huonon työntekijän? Vai inhimillisemmän? Kotiin emme voi jättää osaa itsestämme, emme kipuja tai tunteita, kokemuksia. Ne vaikuttavat meihin myös töissä, tottakai. Mutta minkä verran on ok näyttää ja kertoa niistä ja mitä pitää piilossa?

Olen onnekas, että näihin kipuihin auttaa leikkaus. Kuten kaverini sanoi, kun nouset leikkauspöydältä, sun kipu jää sinne. Tällä ajatuksella kivuttomasta arjesta ja kunnon yöunista lasken päiviä leikkaukseen. Enää ei kovin pitkään, kohta riittää sormet laskemiseen.